Niin SDP:n puheenjohtajan Antti Lindtmaninkin kirja alkaa.

Tulirinta on paitsi ”liekki joka roihuaa sisälläni joka päivä”, kuten Lindtman kirjoittaa, myös luonnehdinta J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden hahmosta: Ukko Lodesta.

Eversti Lode on runon mukaan ihminen, jolla on ”tyyni, vakaa pinta”, mutta jonka sisimmässä piilee ”tulirinta”. Kun on taistelun aika ”pelkoa ja epäilystä ei päässyt sydämeen”.

Lindtman polveutuu suoraan tosielämän hahmosta, johon Runebergin Ukko Lode perustuu. Lindtman siis tarinan avulla julistautuu kirjassaan ihmiseksi, joka kantaa rinnassaan tulta yhteiskunnallisten päämäärien puolesta.

Kunnon sosiaalidemokraattina hän kuitenkin kirjan lopussa toteaa, että itse asiassa me kaikki olemme tulirintoja, kun oikein silmin katsotaan: ”Meitä kannattelee vahva usko parempaan huomiseen.”

TÄMÄ ON vaalikirja ja sitä ei voi muuna arvioida.

Kirjan alku on melkoista pakkopullaa, hieman puisevaa lähestymistä kohti huipennusta eli varsinaista poliittista ääntä.

Poliitikon pitää olla ”ihmisläheinen” ja ehkä siksi Antti pelaa jalkapalloa, Antti on lapsi, Antti menee töihin, Antti rakastuu ja Antti kokee myös pettymyksiä.

Kirja tuntuu vähän turhan laskelmoidulta kliseineen (vaikka olisivatkin totta) kuten: ”Yksilölajit eivät nuorena koskaan viehättäneet. Olen aina ollut joukkuepelaaja.”

Kirjoittajasta piirtyvä kuva on – jos nyt suoraan sanotaan – tylsä ja tosikkomainen.

Ehkä juuri siksi se alkaa viehättää.

Tässä trumpien ja persujen maailmassa, jossa asiattomat herjat lentävät valon nopeudella, politiikkaa tehdään selfieillä ja poliittiset kilpakumppanit kilpailevat joko kuinka överiksi voivat pistää verotuksen tai kuinka rohkeita leikkaajia nämä ovat, Lindtman toteaa, että ei pidä tavoiteltavana sitä, että olisi ”lännen nopein twiittaaja” ja että ”sakset kädessä juokseminen on
vaarallista”.

Tuntuu siltä, että huoneeseen on vihdoin astunut aikuinen.

Kun kirjassa päästään varsinaiseen poliittiseen sisältöön, näkyykin, että tämä mies on tosissaan.

Teksti ei vilise pilkkaa, solvauksia tai panettelua, vaan keskittyy harkitsevaan pohdintaan, tulevaisuuden rakentamiseen ja luottamuksen vahvistamiseen.

DEMARIEN puheenjohtaja tekee kuitenkin selväksi, missä nykyhallitus on hänen mielestään epäonnistunut: taistelua käydään tulevaisuuden ja menneisyyden välillä.

Talous on asialistan kärjessä: SDP ”tarjoaa realistisen ulospääsyn siitä noidankehästä, johon oikeistohallitus on suomalaisen työllisyyden ja talouden ajanut.”

Hän ei puhu vain julkisen talouden tasapainottamisesta vaan tekee itseään tykö yritysmaailmaan ja korostaa yritysten merkitystä, jopa niin vahvasti, että näkee kohtalon kysymyksenä sen, kuinka kiinnostuneita suomalaiset poliitikot ovat yritysten kasvusta ja pärjäämisestä:

”Elinkeinoelämä pitää nähdä yhteistyökumppanina ja yrityselämän tarpeita pitää kuunnella herkällä korvalla”.

Lindtman määrittelee itsensä ”pohjoismaiseksi tulevaisuusdemariksi” tavoitteinaan kestävän kehityksen Suomi, avoimuus ja kansainvälisyys sekä työelämämyönteinen Suomi.

Kuulostaa vastavoimalta nykyhallitukselle, ja se lienee tarkoituskin.

LINDTMAN käy läpi omia kokemuksiaan edellisistä hallitusneuvotteluista.

Hän muistuttaa, että sekä niiden että myös Teemu Luukan kirjan Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu perusteella on selvää, että kokoomus valitsi perussuomalaiset hanakasti petikumppanikseen. Todellisia neuvotteluja ei käyty, suunnitelmat oli tehty etukäteen.

SDP:n kannattaakin muistuttaa suomalaisia siitä, että ääni kokoomukselle on samalla ääni perussuomalaisille, sillä sitä hallituskyytiä olisi kokoomuslaisen pääministerin kanssa tarjolla lisää.

SDP on todellisuudessa vaihtoehto koko nykyhallituspohjalle.

Jos olisin laatimassa SDP:n vaalistrategiaa, vilkuilisin hieman britteihin päin. Britannian työväenpuolueen Andy Burnhamin ja Antti Lindtmanin ajatuksissa on kiinnostavan paljon yhteistä.

Molemmat puhuvat tavallisten ihmisten arjesta, työstä, toimeentulosta ja julkisista palveluista.

Molemmat pyrkivät yhdistämään talouskasvun ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sekä palauttamaan ihmisten luottamuksen politiikkaan ja tulevaisuuteen.

KUMPIKAAN, britti-Antti ja suomalais-Antti eivät rakenna poliittista profiiliaan ensisijaisesti suurten ideologisten julistusten tai näyttävän esiintymisen varaan.

Heidän viestinsä ytimessä on ajatus siitä, että politiikan tehtävä on saada yhteiskunta jälleen toimimaan ihmisten hyväksi.

Burnham yhdistää toivon ja luottamuksen puheen konkreettisiin rakenteellisiin uudistuksiin: julkisten palvelujen vahvistamiseen, alueellisen eriarvoisuuden vähentämiseen, teollisuuden uudistamiseen ja vallan hajauttamiseen.

Lindtmanin puheessa on jo paljon samaa: kasvu, työllisyys, oikeudenmukaisuus ja luottamus tulevaisuuteen.

Aateveli Brittein saarilta kiinnittää kaikki tavoitteet ja toimenpiteet ajatukseen: ”Good growth in every postcode and hope in every heart.” Hyvää kasvua joka kolkkaan ja toivoa jokaisen sydämeen.

Lindtman kaipaa myös viestilleen kiteytystä: miten ”luotettava ja järkevä” muutetaan laajoja äänestäjäjoukkoja houkuttelevaksi kertomukseksi konkreettisesta muutoksesta ja tulevaisuudesta?

Momentum on olemassa, aikuiselle on kysyntää.